TERVETULOA PARAMORE FINLANDIIN

'PARAMORE' UUSI ALBUMI UUSIMMAT KUVAT

Latest posts ‘Hayley’

09/10/2011

Uusia kuvia

Netistä löytyy muutama uusi kuva. Kaksi niistä on Jeremyn ja Katin häistä, kuvassa on mm. Taylor, Dakotah ja Kathryn, sekä toisessa myös Jeremy. Kolmas kuva on Hayleysta ja Chadista, ja Hayleyn hiuksista päätellen kuva on hieman vanhempi. Oma veikkaukseni on, että kuva olisi Airplanesin musiikkivideon kuvauksen jälkeen, koska Hayleyn kampaus näyttäisi olevan sama. Kuvat on lisätty galleriaan.

By: Elisa | 0 Comments
05/10/2011

Hayleyn kiertuepäiväkirjan suomennos

Tässä suomennos alla olevaan päiväkirjamerkintään.

No niin, olemme tulleet Paramoren historian lyhimmän kiertueen loppuun. Mikä matka se olikaan. En voi sanoa tai kirjoittaa “matka” ilman, että kuulen Journeyn (journey= matka) Don’t Stop Believin’:in alun päässäni. Joka tapauksessa, olen onnellinen, että olemme saaneet niin paljon muistoja niin lyhyessä ajassa.

Havaijin keikka oli yksi muistorikkaimmista hetkistä, joita olen koskaan millään lavalla kokenut. Lavasta puheen ollen, se oli todella pieni. Vähän kuin ne lavat, joilla soitimme kun aloitimme keikkailun jotain seitsemän vuotta sitten, samanlaiset lavat kuin Warped-kiertueilla. Siitä hetkestä, kun yleisö alkoi huutaa, tuntui kuin olisin leijaillut pois kehostani ja vain nähnyt sen tapahtuvan. Se oli yksi niistä keikoista, joka merkitsee tavalla, jolloin tuntuu, että millään ei ole väliä. Kaikki hikoilu ja säryt ja kivut kaikilta aiemmilta keikoilta tavallaan roikkuvat mukanasi kuin sininen koristenauha. Tuntuu niin hyvältä päästää se kaikki menemään. Tarkoitan, että se ei näyttänyt kovin hyvältä – ripsiväri levinneenä näytin joltain hiton punapäiseltä pesukarhulta – mutta jopa se tuntuu hyvältä. Kuten sanoin, millään ei ole merkitystä.

Minulla ei pelkästään ollut henkilökohtaista yhteyttä illan lavan ja tunnelman kanssa, mutta sen lisäksi ihmiset yleisössä tekivät keikasta hyvin intiimin, ei voinut olla tuntumatta siltä, kuin tuntisi joka ikisen ihmisen siellä. Kaksi ihmistä eturivissä menivät jopa kihloihin kesken The Only Exceptionin! Yritä vain sanoa, että se ei saa kyyneliä valumaan. Jossain vaiheessa jokaista keikkaamme alan kertoa siitä, mitä fanimme meille merkitsevät, ja mitä meille merkitsee se, että he ovat siellä katsomassa meitä. Sitten sanon: “Tervetuloa perheeseemme”. Kerron heille, että kun he kerran ovat tulleet mukaan, he eivät voi koskaan päästä pois, mutta en tarkoita sitä Kummisetä-elokuvien karmivalla tavalla. Tarkoitan sitä, että kun olemme kaikki olleet siellä keikalla yhdessä ja kokeneet musiikin sillä tavalla, meidän välillemme on syntynyt yhteys. Jotain tapahtuu kun kokee musiikin muiden kanssa. Se on yhteys, jota ei voi kiistää, ja yritän tiedostaa sen joka ilta – riippumatta siitä, kuinka monelle ihmiselle soitamme. On suuri kunnia soittaa musiikkia kenelle tahansa milloin vain. Te, jotka luette tätä ja olette bändissä tai kirjoitatte omaa musiikkia, tiedätte tarkalleen mistä puhun, ja jos ette… no, herätkää.

Joten, keikan ja kaiken siitä intoilemiseni lisäksi oli mahtavaa olla Havaijilla ensimmäistä kertaa bändinä. Suurimman osan ajastamme vietimme rentoutuen niin perusteellisesti, että tuskin muistan mitään ensimmäisestä päivästä. Se oli yksi niistä ainoista lomista, joilla olen koskaan ollut aikuiselämässäni. Oli tosi rentoa kunnes joku päätti, että olisi hyvä idea mennä kokeilemaan laskuvarjohyppäystä seuraavana aamuna ennen keikkaamme. Kuulostaa mahtavalta ja täysin vastuulliselta päätökseltä, eikö? Taylor oli ainoa joka oli tehnyt sen aiemmin. Hän oli pelkkää hymyä koko matkan ajan, kun me muut nauroimme hermostuneesti vuokratun Jeeppimme takapenkeillä. Asiaa ei yhtään auttanut se, että saapuessamme paikalle meidän piti allekirjoittaa kaikkia sellaisia sopimuksia, joissa luki “LASKUVARJOHYPPÄÄMINEN ON VAARALLISTA, VOIT KUOLLA!”. Vannon. Se näytti juuri tuolta… kaikki isot kirjaimet ja sellaiset. En osannut edes päättää, kenet laittaisin hätätapausnumerolistalle! Sanomattakin on selvää, että olemme kaikki vielä hengissä, muuten en olisi millään voinut kirjoittaa tätä blogia.

Se mitä minulla on sanottavana kokemuksestamme taivaalla on tämä: Elät ja kuolet vain kerran. En tiedä, olisiko laskuvarjohyppäys se tapa, jolla haluan kuolla.. mutta voi hyvä Luoja, olen niin onnellinen että kokeilin sitä kerran elämässäni. Se tunne, kun putoaa pilvien läpi ja se vielä tyydyttävämpi tunne, kun katsoo maahan kolmen kilometrin korkeudesta, on jokin niin nöyryyttävä antava asia. En ole koskaan elämässäni tuntenut iseäni haavoittuvaisemmaksi. Olen köytettynä tähän tyyppiin ja olemme melkeinpä lusikka-asennossa päivänä, joka voisi hyvin olla vihoviimeinen päivä elämästäni!! Mutta tein sen… ja näin maailman täysin uudesta näkökulmasta. Kun me kaikki tulimme maahan, olisi luullut, ettemme ole nähneet toisiamme vuosiin. Muistan vain juosseeni Jeremyn luo kuin olisin ollut juoksemassa suoraan hänen lävitseen. Yhteenvetona, en tee sitä ikinä uudestaan, mutta olen toki iloinen, että minulla oli munaa siihen. En koskaan lapsena uskonut, että varttuisin ja tekisin juuri sitä, mitä olin aina haaveillut tekeväni, kokisin asioita, joita jotkut ihmiset eivät koskaan pääse tekemään, ja mitä vielä? Pääsen tekemään tätä kaikkea parhaiden kavereideni kanssa

Kiitos kaikki, kun luitte kaikki jaaritteluni. Kiitos Paper Magazine, että antoivat minulle mahdollisuuden kirjoittaa heille. Nähdään ensi vuonna uusia kappaleita täynnä olevan albumin merkeissä.

Kaikella kiitollisuudella, joka pieneen, linnunkokoiseen kehooni mahtuu,
Hayley Williams Paramoresta

By: Lidia | 0 Comments
05/10/2011

Hayleyn bloggailua Paper Magazinelle, osa 6

Hayleyn viimeinen kiertuepäiväkirjamerkintä Paper Magia varten on nyt ilmaantunut internettiin. Suomennos tulee myöhemmin tänään, tsekkaa sillä välin alla olevat kuvat ja lue englannin kielinen versio! Alkuperäinen versio löytyy täältä.

The End of the Road

Well, we made it to the end of the shortest tour in Paramore history. What a journey it was. I can’t say or type “journey” without hearing the opening of “Don’t Stop Believin'” in my head. Anyhow, I’m happy to have made all the memories we have in such a short time.

The show in Hawaii was one of the most memorable times I’ve ever had on a stage anywhere. Speaking of the stage, it was really small. Much like the ones we played when we began touring seven or so years ago and not unlike the stages on the Warped Tour. From the moment the feedback rang out, I felt like I was floating up out of my body and watching the whole show happen. It was one of those shows that matters in the way that nothing really matters. All the sweat and the aches and pains from every show before are sort of pinned to you like a blue ribbon. It feels so good to let it all go. I mean, it doesn’t look too good — with my mascara running, I looked like a dang red-headed raccon — but even that part feels good. It’s like I said, nothing matters.

Not only did I have a personal connection with the stage and the atmosphere that night but the people in the crowd made the show so intimate, you couldn’t help but feel like you knew every one there. Two people at the barricade even got engaged right smack in the middle of “The Only Exception!” Try and tell me that’s not a tear jerker. At some point during every show, I get to running my mouth about what our fans mean to us and what it means that they are there to watch us. Then I say, “Welcome to our family.” I tell them that once they are in they can’t ever get out but I don’t mean it in a Godfather, creeper sort of way. What I mean is, once we’ve all been there together and experienced music in that way, we are connected. Something takes place when you experience music with other people. It’s a connection you cannot deny and that’s what I try to acknowledge every night no matter how many people we are playing for. It is a very serious honor to play music for anybody at any time. Those of you reading this who are in a band or writing your own music know exactly what I’m talking about and if you don’t.. well, wake up already.

So besides the show and all my gushing about it, we had an amazing time just being in Hawaii for the first time as a band. Most of our time was spent relaxing so hard that I barely remember much of the first day. It was one of the only vacations I’ve ever been on in my adult life. It was really chill until someone decided it’d be a good idea if we all went skydiving the next morning before the show. Sounds like a great and totally responsible decision to you too, right? Taylor was the only one that had ever been before. He was all smiles all the way to this place while the rest of us laughed nervously in the backseat of our rented Jeep. It didn’t help that once we arrived we had to sign all these contracts that said “SKY DIVING IS DANGEROUS, YOU COULD DIE!” I swear. It looked just like that… all caps and shiz. I couldn’t even decide who to put on the emergency phone number list! Needless to say, we are all still alive or else I couldn’t have possibly written this blog.

What I have to say about our experience in the sky is this: You live and die just one time. I don’t know that skydiving is how I’d wanna go… but holy cow am I so happy that I tried it once in my life. The feeling of falling through clouds and the even more satisfying feeling of looking at the ground from 10,000 feet above it is such a humbling thing. I’ve never felt more vulnerable in my life. I’m strapped into this guy and he’s pretty much spooning me on what could be the very last day of my whole life!! But I made it… and I saw the world from an entirely new perspective. When we all hit the ground, you would’ve thought we hadn’t seen each other in years All I remember is running at Jeremy as if I was going to run straight through him. In conclusion, I’ll never do it again but I’m sure glad that I grew a pair. I never thought, as a kid, that I’d grow up and do exactly what I had always dreamed I’d do, experience things that some people never get to do, and what’s more? I get to do all of this with my best friends.

Thank you guys for reading all my ramblings on. Thank you to Paper magazine for giving me the chance to write for them. See you all next year with an album full of brand new songs.

With all the gratefulness I can fit in my tiny bird body,
Hayley Williams of Paramore

By: Lidia | 0 Comments
01/10/2011

Hayleyn hiuksista

Netistä löytyi taas yksi kuva Hayleyn uusista hiuksista. Kuvasta näkee paremmin, etteivät ne olekaan niin vaaleat, mitä aiemmissa kuvissa näytti. Hiukset ovat latvoista vielä selvästi punertavat ja tummemmat, mutta otsahiukset ja juurikasvu ovat oranssihtavan keltaiset. Kuvassa Hayleylla on myös Charlavailin tekemä pääkallopinni!

Kuvassa Hayley poikaystävänsä Chadin kanssa.

By: Elisa | 0 Comments
01/10/2011

Hayley Dainty Junen mallistokuvissa

Hayleysta on otettu Warped-kierueella kuvia Dainty Junen Sweet Charity -mallistoon. Kaksi kuvaa on julkaistu, ja ne ovat myös galleriassamme.

By: Lidia | 0 Comments

PARAMORE FINLAND

Ylläpito | Ota yhteyttä
Ulkoasun suunnitteli: Equisdepirata & Paramore Finland